Aloittaessani valmennuksen olin masentunut ja koin hyvin vahvaa syyllisyydentunnetta
uupumukseni johdosta, jonka seurauksesta jäin pitkälle sairauslomalle ja tulin koekaniiniksi erilaisiin mieliala- ja masennuslääkkeisiin tahtomattani, mutta koska minulla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoja suostuin niitä kokeilemaan. Ne eivät kuitenkaan kohentaneet mielialaani ja veivät minulta vain toiminta- ja aloitekyvyn lähes kokonaan. Koin olevani hukassa ja voimaton.
Unettomuus varjosti vahvasti taustalla valmennuksen aikana ja mieli oli levoton. Olin helposti kiukkuinen ja sätin itseäni milloin mistäkin. Mieli, tuntui kuin se uisi tervassa, ajatuksista ei saanut oikein tolkkua ja kaikki tuntui jotenkin raskaalta. Keho huusi lepoa tärinällään/vapinallaan, kun oli niin väsynyt, mielestä puhumattakaan. Laitoin puhelimen ensimmäisenä viikkona kiinni, jotta olisin saanut ärsyketulvalta hetken rauhaa. Se auttoi minua myös ymmärtämään rajojen asettamisen tärkeyden, josta Saana sinnikkäästi, mutta lempeästi jaksoi muistuttaa koko valmennuksen ajan ja etenkin siitä ettei aina tarvitse olla edes puhelimitse tavoitettavissa, jos tuntuu ettei jaksa.
Valmennusmatka oli alkuun hyvin hämmentävä kokemus sen uutuuden ja Saanan sydämellisen tsemppauksen johdosta. Koin sen vieraaksi, mutta heti ensimmäisestä viikosta lähtien tunsin, että minun oli tehtävä tämä matka. Se todellinen Mää -matka. Tämä oivallus aloitti jotain todella suurta, jota on hankala edes sanoin kuvailla.
Selatessani Valmennusviikkojen päiväkirjaosiota ne hetket palaavat mieleen.
Söin myös todella huonosti menetettyäni työn tuomat vuorotyöstä muodostuneet ruokailutottumukset, jolloin oikeastaan vasta tajusin miten kaipasinkaan tietynlaisia rutiineja elämään. Aloitin ensimmäistä kertaa elämässäni mealpreppauksen, jonka käyttöönotto on sujunut sopivan säännöllisen epäsäännöllisesti tuoden parempaa ja käytännöllisempää ruokailurutiinia, kun sapuskat on valmiiksi laitettuna useammalle päivälle. Tajusin sen tuovan myös henkistä kaivattua turvan tunnetta havahtuessani, että ruokaa oli saatavilla heti, kun sitä tarvitsin. Varsinkin lääkeannostuksen noston yhteydessä tulleen yltiöpäisen väsymyksen myötä se oli äärimmäisen tärkeää, kun ei jaksanut tehdä käytännössä mitään.
Valmennuksen edetessä myös sosiaalisessa kanssakäymisessä tapahtui valtavia muutoksia. Aloin näkyä myös itselleni ja sitä kautta muille aidompana minänä. Uskalsin päästää irti niistä kymmenistä naamioista joiden taakse olin vuosien saatossa piiloutunut ja yksi ehdottomasti raskain, mutta myös oivaltavin hetki oli se, kun avauduin ystävälleni. Tilanteen pakottaessa minut ns. polvilleen se avasi vasta silmäni pelolle ja sen kohtaamiselle, läsnäololle. Tajusin kuinka kontrolloiva olin ollut häntä kohtaan ja ymmärsin ensimmäistä kertaa olevani läheisriippuvainen. Triggeröidyin vanhojen kipeiden muistojen kautta ja peilasin tunteeni häneen, koska pelkäsin menettäväni hänetkin. Opin häneltä kaikkein tärkeimmän; läsnäolon merkityksen ja voiman, sekä sen kuinka paljon en ole ollut aidosti läsnä dissosioidessani.
Jokainen tarvitsee hukassa ollessaan jonkin suunnannäyttäjän ja opastajan, joka tukee matkalla jopa läpi sisäisen helvetin. Itseään ei voi kehittää, jos turvautuu aina vain toistamaan samoja haitallisia kaavoja ja pinttyy niihin kiinni tiedostamatta, että silloin myös päämäärä pysyy ennallaan eikä muutu. Lopputulema on silloin täysin sama, pysyt eksyksissä.
Jos taas päätät tietoisesti vaihtaa suuntaa eli muuttaa omia toimintatapoja kokonaisvaltaista hyvinvointia ylläpitäväksi niin silloin löydät hiljalleen itsestäsi sen kadotetun turvan tunteen, joka itsessään kantaa läpi kipeänkin prosessin. Ilman pimeää ei ole myöskään valoa. Omien mielensisäisten demonien kesyttämisen ei ole tarkoituskaan olla kerran käyty läpihuutomatka, vaan sinne palataan aina uudelleen ja uudelleen niin monta kertaa, että niitä mörköjä ei pelkää enää. Se on ajatuksien paloitteluprosessi, askel kerrallaan.
Niin kuin taapero ikäinen sinnikkäästi ensin kampeaa maasta kaaduttuaan lukemattomia kertoja ennen kuin oppii kävelemään niin meidän eksyneiden olisi samalla tavalla hyvä muistaa se, että sen prosessin on tehnyt myös jo lukemattomia kertoja aiemmin.
Jäisitkö sinä mielummin makaamaan toimettomana kaaduttuasi vai yrittäisitkö siitä huolimatta nousta seisomaan, vaikka et tuntisi varmuutta pysyä pystyssä? Se mahdollisuus on aina. Epävarmuus. Jos ei mieli herätä niin viimeistään olosuhteet, kun talvipakkasella satut kaatumaan liukkaalla tiellä. Mihin päätökseen silloin päädyt?
Saana on juuri sellaiselle eksyneelle se tuki, jota vasten kammeta itsensä ylös itsesäälin kuopasta, johon moni joutuu vaikeiden ja painostavien elämäntilanteiden edessä. Tuki, joka älykkäästi saa motivoitumaan itsepäisimmänkin positiivisella manipuloinnillaan ja saamaan sinut ajattelemaan ”Minä nousen tästä, koska tahdon niin”. Pian jo huomaatkin miten pitkälle se tahto on sinut kantanut ja kuinka pitkälle se tuleekaan sinut kantamaan.
Onneksi päätin peloistani huolimatta olla rohkea, kaatua ja lopulta nousta itse ylös vahvempana kuin koskaan. Siitä suurin kiitos kuuluu Saanalle, joka jaksoi valaa uskoa silloinkin, kun en tuntenut olevani sen arvoinen.
Eksynytkin voi löytää tien takaisin näkyväksi. Tee itsellesi palvelus ja valitse vihdoin itsesi. Kuten Saana hyvin markkinoikin ”Tule oman elämäsi hyvinvointimestariksi”.
Ulla Juntunen
